Suomen kuvalehti kertoo Mika Waltarin urasta ja elämästä. Waltari toteaa jotensakin niin, että kun hän tuntee olevansa saumattoman onnellinen, hän on viittä vaille valmis mielisairaalaan. Tavalliseen elämään kuuluvat vain onnen murut.

Koulumme opettajainhuoneessa käydään jonkinlaisia arvotaisteluita. Pienet asiat käynnistivät prosessin, jossa haetaan oikeaa ja väärää, virallista tapaa, yhteistä linjaa ja tietysti mielekkyyttä työhön. Kipukynnyksemme ovat erilaisia. Yhden mielestä pienissä asioissa on oltava tiukka tai koko homma kaatuu, toisen mielestä jokin perspektiivikin pitää olla, mielellään aika laaja. Yksi haluaa keskustella, toinen ei halua tuhlata aikaa mihinkään lätinään.

Koulu on aikamoinen avioliitto: meitä on liki 50 vanhempaa ja liki 500 lasta ja toimeen pitäisi tulla. Pitää päättää vähän jotain yhteistäkin ja lasten edessä ainakaan ei saa olla erimielinen ja vaikka mitä...

Ihmisten kanssa oleminen on tätä. Lisäksi jopa oppilaat ovat ihmisiä. (Se oli vitsi. Siis mikä?)

Koulu alkoi. Oppilaat tulevat vasta huomenna, mutta me monistimme, raahasimme kamoja sinne tänne, sovimme sitä ja tätä, yritimme oppia uusien työkavereiden nimiä, laskimme kirjoja, hikoilimme.

Kummallisia juttuja: 1) Koulussa on virvoitusjuoma-automaatteja, vaikka opettajien enemmistö haluaisi ne pihalle. 2) Koulussa on opettajia, vaikka oppilaiden enemmistö haluaisi ne pihalle. 3) Moni jaksaa haluta jotakin, vaikka on niin kuuma.

Mikä on tärkeää? Saavatko oppilaat pitää lakkia päässä sisällä? Saako välitunnilla pelata korttia? Saako raahata mukanaan puolentoista litran limsapulloa? Ei, ei ja ei. Huomenna he tulevat ja kysyvät miksi. Koska me opiskelemme täällä. Koska koko ajan ei pidä juoda limua. Koska meidän pitää opettaa teille edes se pieni kieltäymys. Koska teillä on kaikkea liikaa eikä mitään tarpeeksi.

Useimmat oppilaat tulevat huomenna hymyillen ja ottavat lakin pois heti tai viimeistään kun pyydetään. He haluavat oppia. He haluavat kokeilla kaikkea, jopa koulua.

Koulu alkaa ja minuakin hieman blogittaa. Yritän kaivaa aivoistani oppilaiden nimiä - kasvoja näkyy jo. Hatarasti muodostelen kurssisuunnitelmia.

Kävin koulussa, mutta siellä oli kurjaa. No ensi viikolla tulevat oppilaat. Ehkä se auttaa.

Kasvatus on vaivalloista. Onhan minulla omiakin lapsia. Kasvatan hiki otsalla joka päivä ja kaiket yöt mietin, menikö vikaan...

Olenpas hilpeä näin heti alkuun.

On kevät, eikä "ammtillinen blogi" vapaa-ajan harrastuksena oikein sytytä. Eivät blogit ylipäätään. Juuri nyt ne tuntuvat kuuluvan pimeään talveen, kuten glögit.

Katselen vaahteran silmuja ikkunasta ja haukon henkeä: astmaattisia oireita. Korjaan kokeita. Menen huomenna koulutukseen. Syön kirsikkatomaatteja.

Kirjoittelen näillä näkymin toisilla areenoilla (liitutaululla...?), mutta palaan, kun on jotain tulenpalavaa sanottavaa...

Opettajilla pitäisi olla oikeus heittää muita häiritsevä oppilas ulos peruskoulusta. Ensin annettaisiin kaksi varoitusta ja kolmannella kerralla peruskoulun ovet sulkeutuisivat oppilaalta. Muut koulut voisivat ottaa oppilaan halutessaan, mutta oma koulu olisi velvollinen ottamaan oppilaan takaisin vasta vuoden karenssiajan jälkeen. Päätöksen varoituksista ja erottamisesta tekisi aina opettajainkokous, ei yksittäinen opettaja eikä mikään pieni ryhmä.

Oppilas ja huoltaja päättäisivät sitten itse, miten vuoden käyttävät. Yhteiskunta antaisi sen vuoden aikaa miettiä. Minkäänlaisia opetuspalveluita ei tarjottaisi.

Voi väittää, että näin heikoimmat kärsisivät ja että meidän pitäisi ennen kaikkea tehdä kaikkemme näiden onnettomien eteen, mutta minä taas väitän, että toisinaan on todella väärin, että yksi tai muutama häirikkö häiriköi koko isoa koulua, eikä koulu voi tehdä juuri mitään. Entä ne kaikki muut oppilaat? Eikö heillä ole mitään oikeuksia? Ja eikö koululla pitäisi olla jokin keino nostaa seinä vastaan, jos oppilas ei välitä mistään mitään?

Uusimmasta Kotivinkistä (5/2007) opin, että "enää koko kylä ei yhdessä kasvata lasta, vaan katselee häntä arvioiden". En tiedä, keksikö toimittaja (Saara Kekäläinen) tuon itse vain lainasiko oivalluksen jostakin lähteestään, mutta osuvasti on sanottu. Noinhan se on. En uskalla minäkään kasvattaa paljon muita kuin omiani ja vähän työn puolesta vieraitakin (virka-aikana). Naapurin lapsiin ei ole puuttumista eikä ohikulkiessa tee mieli ketään neuvoa, sen verran herkästi saa nykyään nenilleen.

Tietysti vanhempia on kaikenlaisia ja jotkut yhä ymmärtävät, mikä voima on yhteisöllisessä kasvattamisessa, mutta ihan selvä trendi on se, että lapset ovat vanhempiensa yksityisomaisuutta. Vain "asiantuntijat" ja hekin omalla kapeahkolla erityisalallaan saavat puuttua vieraiden lasten kasvatukseen. Yksilöllistyvässä maailmassamme vanhemmilla on yksilölliset arvonsa ja niistä johtuen oma yksilöllinen näkemyksensä kasvatuksesta. Yhteisöllisyys on murtunut.

Koulu on kuitenkin sama kaikille. Siellä me yritämme rakentaa jotakin yhteistä. On ikävää, että yhteiskunta (ja koulu sen edustajana) koetaan niin usein vihollisena tai vastuksena, vaikka kyseessä on kaikkien yhteinen, julkinen laitos. Tarkoitan, että -  keskustapuoluetta lainaten - peruskoulun arvostelu on kuin itseänsä arvostelisi. Enkä todellakaan ole sitä mieltä, ettei saisi arvostella. Kehittämisen varaa on paljon. Pitäisikö vanhemmat ja muu lähiyhteisö saada/päästää mukaan koulun kehittämistyöhön jo suunnitteluvaiheessa? Esimerkiksi lähiökouluissa voisi kokoontua kuukausittain jonkinlainen kouluparlamentti, jossa olisi edustajia läheisistä taloyhtiöistä, kauppakeskuksesta, vanhemmista ja koulusta.

Tiedottamista pitäisi parantaa. Jos lähiökoulu saisi kasvot, jos sillä olisi sidoksia ympäristöönsä muulloinkin kuin silloin, kun oppilaat käyvät porraskäytävissä tupakalla, kodin ja koulun ja muun yhteisön yhteistyö olisi hedelmällisempää. Mutta koulun ulkopuoliset pitäisi todella ottaa mukaan suunnitteluun ja sehän vaatisi rehtorilta ja opettajilta lisää työtä: pari tuntia kokouksessa vaikkapa kuukausittain. Ehkä meillä ei ole siihen resurssia.

Sain uuden kännykän. Tai siis ostin sen. Tai mies kyllä maksoi. Kuitenkin - asiaan: kymmenenvuotias lapseni oli suorastaan erittäin loukkaantunut. Miksi hän ei saanut uutta kännykkää? En keksinyt hyvää vastausta, koska sellaista ei oikeastaan ole. Oikeastaan ei ollut syytä ostaa uutta kännykkää. Seitsemänvuotias sai minun vanhan puhelimeni, mutta pöytälaatikosta olisi löytynyt ihan hyvä känny hänelle. Uusi kännykkä on kuin uusi paita: teki mieli ostaa ja vanhassa jokin vähän kyllästytti. Turhaa kulutusta.

Nyt kaikilla perheessämme on toimiva kännykkä. Kaikilla on värinäyttö ja muutenkin ihan mainiot puhelimet. Vain minulla ja miehellä on kamera, mikä kymmenvuotiasta juuri risoo. Sain kuulla - tosin mutkan kautta ja vaimesti, koska lapseni osaa hippusen käyttäytyä - että kavereiden perheessä äiti käyttää lasten vanhoja kännyköitä, eikä toisinpäin. Olen siis itsekäs, inhottava äiti.

Tämän asian kanssa tunnustan jääneeni hetkeksi hämmennyksiin. Mikä äiti minä olen, kun en lapselleni anna parasta? Nykyajattelun mukaanhan "lapset ensin". En silti hetkeksikään luopunut puristamasta uutta leluani (siis kännykkääni) tiukasti, sillä jossakin syvällä sisimmässäni olen kuitenkin sitä mieltä, että jos joku tämän turhuuden ansaitsee, niin sitten minä - tuskin minäkään tosin. Rahat olisi pitänyt antaa SPR:lle, myönnän sen.

Haluan lapsilleni parasta, mutta ei se tarkoita, että minä en saisi mitään. Jos olen jo voinut antaa heille toimivat kännykät, he ovat saaneet ihan riittämiin. Uskon, että lapsilleni on parasta tajuta, että joskus aikuiset menevät ensin ja aikuiset noin yleisesti ottaen päättävät. Yritän jossain määrin selittää heille näkemyksiäni siitä, miten maailma makaa, mutta ei minun kaikkea tarvitse aina edes selittää. Yritän parhaani vanhempana ja sillä sipuli. Tarjoan heille sen, mikä heille on hyväksi. Toisinaan on hyväksi jäädä myös ilman.

Minun lapsuudessani lapsille ei ostettu ikinä valkoisia kenkiä, koska eiväthän ne lasten käytössä kestä. Sain valkoiset kengät joskus teininä, ja äiti silloinkin varoitteli, ettei tule niitä hoitelemaan. Itse levitin plankkia ja kenkämaalia harva se ilta. Toista on nyt: olen plankkaillut lapsen kenkiä jo viime kesänä. Monen lapsen jaloissa valkoiset kengät saavat rauhassa ränsistyä, ei niitä hoideta. Tavaraa on, sitä hankitaan mitä huvittaa eikä hoidosta tai korjaamisesta moni välitä.

Minusta valkoisia kenkiä pitäisi hoitaa. Minusta lapsen pitäisi itse  hoitaa kenkänsä. Minusta lapselle sopii vanhempi kännykkä, aikuiselle uusi, koska lapsi hukkaa tavaroitaan ja koulussa ne ovat vaarassa tulla varastetuksi. Minusta aikuisuuden pitäisi olla tavoiteltava asia. Miksi kukaan viitsisi kasvaa aikuiseksi, jos lapsena saa kaikki aikuisuuden hyvät puolet ilman niitä huonoja?

Kuten huomaatte, minäkin elän oppieni mukaan vain osittain. Mutta kännykkäni pidän. Siinä on kiva näytönsäästäjä.