Suomen kuvalehti kertoo Mika Waltarin urasta ja elämästä. Waltari toteaa jotensakin niin, että kun hän tuntee olevansa saumattoman onnellinen, hän on viittä vaille valmis mielisairaalaan. Tavalliseen elämään kuuluvat vain onnen murut.

Koulumme opettajainhuoneessa käydään jonkinlaisia arvotaisteluita. Pienet asiat käynnistivät prosessin, jossa haetaan oikeaa ja väärää, virallista tapaa, yhteistä linjaa ja tietysti mielekkyyttä työhön. Kipukynnyksemme ovat erilaisia. Yhden mielestä pienissä asioissa on oltava tiukka tai koko homma kaatuu, toisen mielestä jokin perspektiivikin pitää olla, mielellään aika laaja. Yksi haluaa keskustella, toinen ei halua tuhlata aikaa mihinkään lätinään.

Koulu on aikamoinen avioliitto: meitä on liki 50 vanhempaa ja liki 500 lasta ja toimeen pitäisi tulla. Pitää päättää vähän jotain yhteistäkin ja lasten edessä ainakaan ei saa olla erimielinen ja vaikka mitä...

Ihmisten kanssa oleminen on tätä. Lisäksi jopa oppilaat ovat ihmisiä. (Se oli vitsi. Siis mikä?)

Koulu alkoi. Oppilaat tulevat vasta huomenna, mutta me monistimme, raahasimme kamoja sinne tänne, sovimme sitä ja tätä, yritimme oppia uusien työkavereiden nimiä, laskimme kirjoja, hikoilimme.

Kummallisia juttuja: 1) Koulussa on virvoitusjuoma-automaatteja, vaikka opettajien enemmistö haluaisi ne pihalle. 2) Koulussa on opettajia, vaikka oppilaiden enemmistö haluaisi ne pihalle. 3) Moni jaksaa haluta jotakin, vaikka on niin kuuma.

Mikä on tärkeää? Saavatko oppilaat pitää lakkia päässä sisällä? Saako välitunnilla pelata korttia? Saako raahata mukanaan puolentoista litran limsapulloa? Ei, ei ja ei. Huomenna he tulevat ja kysyvät miksi. Koska me opiskelemme täällä. Koska koko ajan ei pidä juoda limua. Koska meidän pitää opettaa teille edes se pieni kieltäymys. Koska teillä on kaikkea liikaa eikä mitään tarpeeksi.

Useimmat oppilaat tulevat huomenna hymyillen ja ottavat lakin pois heti tai viimeistään kun pyydetään. He haluavat oppia. He haluavat kokeilla kaikkea, jopa koulua.

Koulu alkaa ja minuakin hieman blogittaa. Yritän kaivaa aivoistani oppilaiden nimiä - kasvoja näkyy jo. Hatarasti muodostelen kurssisuunnitelmia.

Kävin koulussa, mutta siellä oli kurjaa. No ensi viikolla tulevat oppilaat. Ehkä se auttaa.

Kasvatus on vaivalloista. Onhan minulla omiakin lapsia. Kasvatan hiki otsalla joka päivä ja kaiket yöt mietin, menikö vikaan...

Olenpas hilpeä näin heti alkuun.

On kevät, eikä "ammtillinen blogi" vapaa-ajan harrastuksena oikein sytytä. Eivät blogit ylipäätään. Juuri nyt ne tuntuvat kuuluvan pimeään talveen, kuten glögit.

Katselen vaahteran silmuja ikkunasta ja haukon henkeä: astmaattisia oireita. Korjaan kokeita. Menen huomenna koulutukseen. Syön kirsikkatomaatteja.

Kirjoittelen näillä näkymin toisilla areenoilla (liitutaululla...?), mutta palaan, kun on jotain tulenpalavaa sanottavaa...

Opettajilla pitäisi olla oikeus heittää muita häiritsevä oppilas ulos peruskoulusta. Ensin annettaisiin kaksi varoitusta ja kolmannella kerralla peruskoulun ovet sulkeutuisivat oppilaalta. Muut koulut voisivat ottaa oppilaan halutessaan, mutta oma koulu olisi velvollinen ottamaan oppilaan takaisin vasta vuoden karenssiajan jälkeen. Päätöksen varoituksista ja erottamisesta tekisi aina opettajainkokous, ei yksittäinen opettaja eikä mikään pieni ryhmä.

Oppilas ja huoltaja päättäisivät sitten itse, miten vuoden käyttävät. Yhteiskunta antaisi sen vuoden aikaa miettiä. Minkäänlaisia opetuspalveluita ei tarjottaisi.

Voi väittää, että näin heikoimmat kärsisivät ja että meidän pitäisi ennen kaikkea tehdä kaikkemme näiden onnettomien eteen, mutta minä taas väitän, että toisinaan on todella väärin, että yksi tai muutama häirikkö häiriköi koko isoa koulua, eikä koulu voi tehdä juuri mitään. Entä ne kaikki muut oppilaat? Eikö heillä ole mitään oikeuksia? Ja eikö koululla pitäisi olla jokin keino nostaa seinä vastaan, jos oppilas ei välitä mistään mitään?