Töissä taas, ja tuntuu, että ajattelen liian monta tuntia vuorokaudessa jotta jaksaisin ajatella enää mitään tätä blogia varten.

On vaikea tietää, milloin tekee töitä liian innoissaan. Joskus työnteko nimittäin tuntuu ihan mukavalta, ja sitten huomaa kuitenkin, että syö itseään tai ainakin omaa oksaansa tai miten sen nyt sanoisikaan. Polttaa kynttilää molemmista päistä on tuo tutuin ilmaisu.

Pitäisi koko ajan priorisoida. Pitää itseään kurissa ja keskittyä tärkeimpään. Olla tehokas. Sitten tulee väliin mieleen, että pitäisi ottaa lopputili. Mutta eihän kukaan ota. Tai perin harvat ottavat, koska tapana on elää tällainen tavallinen elämä ja maksaa asuntolainaa ja haaveilla uudesta autosta.

Opettajana sitä on niin tiukasti sovinnaisuuden paineessa, että ei tule kovin usein mieleen tehdä mitään kovin repäisevää. Repäisyt ovat pieniä ja hyvää tarkoittavia, sellaista kasvatuksellista huumoria. Varsinaista taidetta tässä ammatissa ei uskalla tehdä.

Missä on opettajien jumalan teatteri?