Sain uuden kännykän. Tai siis ostin sen. Tai mies kyllä maksoi. Kuitenkin - asiaan: kymmenenvuotias lapseni oli suorastaan erittäin loukkaantunut. Miksi hän ei saanut uutta kännykkää? En keksinyt hyvää vastausta, koska sellaista ei oikeastaan ole. Oikeastaan ei ollut syytä ostaa uutta kännykkää. Seitsemänvuotias sai minun vanhan puhelimeni, mutta pöytälaatikosta olisi löytynyt ihan hyvä känny hänelle. Uusi kännykkä on kuin uusi paita: teki mieli ostaa ja vanhassa jokin vähän kyllästytti. Turhaa kulutusta.

Nyt kaikilla perheessämme on toimiva kännykkä. Kaikilla on värinäyttö ja muutenkin ihan mainiot puhelimet. Vain minulla ja miehellä on kamera, mikä kymmenvuotiasta juuri risoo. Sain kuulla - tosin mutkan kautta ja vaimesti, koska lapseni osaa hippusen käyttäytyä - että kavereiden perheessä äiti käyttää lasten vanhoja kännyköitä, eikä toisinpäin. Olen siis itsekäs, inhottava äiti.

Tämän asian kanssa tunnustan jääneeni hetkeksi hämmennyksiin. Mikä äiti minä olen, kun en lapselleni anna parasta? Nykyajattelun mukaanhan "lapset ensin". En silti hetkeksikään luopunut puristamasta uutta leluani (siis kännykkääni) tiukasti, sillä jossakin syvällä sisimmässäni olen kuitenkin sitä mieltä, että jos joku tämän turhuuden ansaitsee, niin sitten minä - tuskin minäkään tosin. Rahat olisi pitänyt antaa SPR:lle, myönnän sen.

Haluan lapsilleni parasta, mutta ei se tarkoita, että minä en saisi mitään. Jos olen jo voinut antaa heille toimivat kännykät, he ovat saaneet ihan riittämiin. Uskon, että lapsilleni on parasta tajuta, että joskus aikuiset menevät ensin ja aikuiset noin yleisesti ottaen päättävät. Yritän jossain määrin selittää heille näkemyksiäni siitä, miten maailma makaa, mutta ei minun kaikkea tarvitse aina edes selittää. Yritän parhaani vanhempana ja sillä sipuli. Tarjoan heille sen, mikä heille on hyväksi. Toisinaan on hyväksi jäädä myös ilman.

Minun lapsuudessani lapsille ei ostettu ikinä valkoisia kenkiä, koska eiväthän ne lasten käytössä kestä. Sain valkoiset kengät joskus teininä, ja äiti silloinkin varoitteli, ettei tule niitä hoitelemaan. Itse levitin plankkia ja kenkämaalia harva se ilta. Toista on nyt: olen plankkaillut lapsen kenkiä jo viime kesänä. Monen lapsen jaloissa valkoiset kengät saavat rauhassa ränsistyä, ei niitä hoideta. Tavaraa on, sitä hankitaan mitä huvittaa eikä hoidosta tai korjaamisesta moni välitä.

Minusta valkoisia kenkiä pitäisi hoitaa. Minusta lapsen pitäisi itse  hoitaa kenkänsä. Minusta lapselle sopii vanhempi kännykkä, aikuiselle uusi, koska lapsi hukkaa tavaroitaan ja koulussa ne ovat vaarassa tulla varastetuksi. Minusta aikuisuuden pitäisi olla tavoiteltava asia. Miksi kukaan viitsisi kasvaa aikuiseksi, jos lapsena saa kaikki aikuisuuden hyvät puolet ilman niitä huonoja?

Kuten huomaatte, minäkin elän oppieni mukaan vain osittain. Mutta kännykkäni pidän. Siinä on kiva näytönsäästäjä.