Hyvää uuttavuotta! Aion keskittyä opettajana olemisen pohtimiseen: tästä tulee siis ammatillisempi blogi. Tavoitteeni on etsiä mieltä opettajana olemisesta ja pohtia, miten tähän oikein jouduin ja miksi tämä on niin vaikeaa.

En tarkoita, että valittelisin vaikeutta, vaan ihmettelisin. On nimittäin kummallista, että vaikka kuvittelee olevansa ihan fiksu ja mukava ja korkeasti moraalinen ihminen ja pyrkivänsä parhaaseensa ja kaikkien parhaaseen, niin silti opettajan ammatissa tulee tehtyä lähinnä vain mokia... Joskus tuntuu, että tässä ammatissa on tuomittu epäonnistumaan.

Toki välillä onnistuu, ja sen on kivaa. Häiritsevän usein silti epäonnistuu. Ei onnistu herättämään murrosikäisessä intoa, luottamusta ja työhalua (!) tai päätyy suunnilleen riitaan hänen kanssaan.

Jokin aikaa sitten julistin alakoulun opettajalle, etten minä yläkoulussa halua opettaa, vaan tuomita. Se oli typerä vitsi ja liittyi siihen turhautumiseen, mitä tunnen, kun kuusi vuotta koulua käynyt tulee yläkouluun eikä osaa tehdä lausetta tai vetää edes viivaimella viivaa. Siinä vaiheessa kieltämättä käy mielessä, ettei tämä kuulu minulle: en halua/voi/osaa auttaa häntä tässä 20 oppilaan ryhmässä, vaan haluan hänet täältä pois.

Silti se ei ole totta. En halua tuomita. En haluaisi edes arvostella. Numeroiden antaminen on opettajan työssä typerintä. Hauskinta on opettaa. Parasta on nähdä jonkun oppivan. Tai keksivän jotain. Hienointa on, kun ryhmän kanssa menee hyvin: olemme sovussa ja samassa sopassa, ymmärrämme toisiamme ja yritämme tehdä jotain järkevää.

Minulla on vielä viikko lomaa.