Olen niin tavallinen kuin voi olla: kolmekymppinen espoolainen opettaja, avioliitossa, pari lasta, asuntovelkaa, auto, kuntosalikortti. Olen oikeastaan tavallisempi kuin monet tavalliset, sillä luonteeni ja ammattini ohjaavat minua suhteellisen konservatiiviseen ja hillittyyn elämään ja käytökseen.

Miksi minusta silti usein tuntuu, kuin olisin yksin maailmassa? Vain perheeni luo minulle jonkinlaista lohtua, kun muut ovat niin kaukana, niin outoja, käsittämättömiä, erilaisia, tyhmiä ja mitä milloinkin. Kukaan ei ole niin kuin me. Hetken voimme tuntea ystävyyttä, mutta kohta saa puukon selkäänsä tai jää vain katselemaan loittonevaa selkää.

Tunnen olevani vääränlainen. Jos joku kohta onkin kohdallaan, toinen on ihan vinossa. Yksi pitää vaatteistani, mutta ajatuksiani hän ei siedä. Toinen luki kanssani saman kirjan, mutta silloin huomasimmekin, että meillä on ihan erilaiset arvot.

Enkö voi olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat erilaisia kuin minä? Voin tietysti, mutta aina se ei ole helppoa. Pasifisti ja patriootti eivät laula samoja lauluja. Yllättävän usein herätän muissa ihmisissä suuriakin intohimoja. He halveksivat minua, inhoavat, joskus jopa vihaavat. Moni kadehtii. En ymmärrä miksi. En todella ymmärrä.

Silti loppujen lopuksi on pakko tulla siihen johtopäätökseen, että minun tavassani tai kyvyssäni olla ihmisten kanssa on parantamisen varaa. Eivät he voi olla niin erilaisia. Juurihan tuli todistettua, että olen niin tavallinen kuin voi olla. Jotenkin tässä pitäisi kehittyä. Vai pitääkö vain laskea vaatimustasoa? Ehkä muillakaan ei ole niin kivaa yhdessä. Ehkä muillakaan ei ole ystäviä. Ehkä hekin vain kirjoittavat blogeja itselleen.