On niin paljon konkreettista työtä (kuten kokeiden laadintaa ja korjausta), että se tärkein uhkaa jäädä tekemättä: oppilaiden kanssa puhuminen. En ole tänäkään vuonna jutellut kaikkien valvontaluokkani oppilaiden kanssa. Joidenkin kanssa en ole tainnut vaihtaa edes paria sanaa. Joillekin olen huutanut pää punaisena, mutta sillä ei oikein voi leuhkia silläkään.

Kouluissa taitaa olla sama tilanne kuin vanhainkodeissa: kun resursseja on vähän, hoidetaan vain välttämättömin ja sekin tehokkaasti (mikä on joskus ihan muuta kuin inhimillistä). Raakaa on, että oppilailla ei ole edes terveydenhoitajaa aina (400 oppilaan koulussa terkkari on 2,5 päivää viikossa). Opettajiin suhde on väistämättä toisenlainen: lapset - varsinkin murrosikäiset - tarvitsisivat kiireettömän ja puolueettoman aikuisen, jonka luo mennä.

Lisäksi meidän oppilaamme haaveilevat kahviautomaatista (sellaisesta ihan rahalla toimivasta), mutta eivät näytä sitä saavan. Limu- ja jäätelöautomaatti kyllä on. Ne sitten taas sietäisivätkin hävitä. Jopa osa oppilaista on sitä mieltä. Kahvin saisi halvemmalla ja sen ehtisi siemaista nopeasti. Vaikka tietysti koskaan eivät kaikki ole onnellisia.

Miksi muuten eivät ole?