Uusimmasta Kotivinkistä (5/2007) opin, että "enää koko kylä ei yhdessä kasvata lasta, vaan katselee häntä arvioiden". En tiedä, keksikö toimittaja (Saara Kekäläinen) tuon itse vain lainasiko oivalluksen jostakin lähteestään, mutta osuvasti on sanottu. Noinhan se on. En uskalla minäkään kasvattaa paljon muita kuin omiani ja vähän työn puolesta vieraitakin (virka-aikana). Naapurin lapsiin ei ole puuttumista eikä ohikulkiessa tee mieli ketään neuvoa, sen verran herkästi saa nykyään nenilleen.

Tietysti vanhempia on kaikenlaisia ja jotkut yhä ymmärtävät, mikä voima on yhteisöllisessä kasvattamisessa, mutta ihan selvä trendi on se, että lapset ovat vanhempiensa yksityisomaisuutta. Vain "asiantuntijat" ja hekin omalla kapeahkolla erityisalallaan saavat puuttua vieraiden lasten kasvatukseen. Yksilöllistyvässä maailmassamme vanhemmilla on yksilölliset arvonsa ja niistä johtuen oma yksilöllinen näkemyksensä kasvatuksesta. Yhteisöllisyys on murtunut.

Koulu on kuitenkin sama kaikille. Siellä me yritämme rakentaa jotakin yhteistä. On ikävää, että yhteiskunta (ja koulu sen edustajana) koetaan niin usein vihollisena tai vastuksena, vaikka kyseessä on kaikkien yhteinen, julkinen laitos. Tarkoitan, että -  keskustapuoluetta lainaten - peruskoulun arvostelu on kuin itseänsä arvostelisi. Enkä todellakaan ole sitä mieltä, ettei saisi arvostella. Kehittämisen varaa on paljon. Pitäisikö vanhemmat ja muu lähiyhteisö saada/päästää mukaan koulun kehittämistyöhön jo suunnitteluvaiheessa? Esimerkiksi lähiökouluissa voisi kokoontua kuukausittain jonkinlainen kouluparlamentti, jossa olisi edustajia läheisistä taloyhtiöistä, kauppakeskuksesta, vanhemmista ja koulusta.

Tiedottamista pitäisi parantaa. Jos lähiökoulu saisi kasvot, jos sillä olisi sidoksia ympäristöönsä muulloinkin kuin silloin, kun oppilaat käyvät porraskäytävissä tupakalla, kodin ja koulun ja muun yhteisön yhteistyö olisi hedelmällisempää. Mutta koulun ulkopuoliset pitäisi todella ottaa mukaan suunnitteluun ja sehän vaatisi rehtorilta ja opettajilta lisää työtä: pari tuntia kokouksessa vaikkapa kuukausittain. Ehkä meillä ei ole siihen resurssia.