Tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä, ettemme vietä aattoa isovanhempien kanssa. Samalla uskon lujasti, että tämä on sittenkin kaikille paras ratkaisu.

Aina ei voi voittaa.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin tuntuu olevan edessä tilanne, johon hyviä ratkaisuja ei ole. On vain vääriä. Ja ylikäyvä syyllisyys. Ja suru.

Olin kirkossa tänään. Pappi kysyi, mitä sinä odotat. Minä ajattelin, etten odota mitään. En toivo enää.

Masennus. Mutta se on kuin viileä vesi, kuin tuulinen päivä. En pelkää sitä, vaan himoan. Haluan hukuttautua siihen kuin suohon, vajota pursujen lemussa syvälle.

Pidä kiinni. Minusta minulle.